verkkovilautus

Tagg kirjoitti aikoinaan oivaltavan tekstin puhumisen ja kirjoittamisen eroista. Onpa hienoa, että joku vertailee näitä toimintoja, huomasin ajattelevani. Luettuani tekstin ymmärsin paremmin myös kirjoittamisen ajoittaista hankaluutta.

Puhuminen on lapsena melko luonnollisesti opittu toiminto, kun taas kirjoittamista opiskellaan hitaammin ja vaihe vaiheelta myöhäisemmissä elämänjaksoissa. Tämän ajatuksen myötä huomasin arvostavani kirjoittamisen taitoa taas asteen verran enemmän. Kirjoittaminen alkoi näyttäytyä ikään kuin paranneltuna puheena. Se vaatii enemmän työtä, kuin on laita puhumisen kanssa.

Lisäksi kirjoittaminen on toimintana hitaampaa, kuin puhuminen. Puhe syntyy hengityksen tahdissa, ja siten suuri osa puhetta katoaakin hengittämisen myötä. Kirjoitettu teksti myös elää pidempään ja sillä on arvaamattomampi vastaanottajamäärä kuin on puheen kohdalla. Puhuminen tapahtuu ihmisten kesken, kun taas kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa ja palaute tekstistä tulee myöhemmin, useimmiten vasta julkaisemisen jälkeen.

Tekstityöläinen-blogin ylläpitäjä miettii itseään kirjoittajana ja omia kirjoittamisen tapojaan 4.4.2015 julkaistussa tekstissä. Hän sivuaa kirjoituksessa myös edellä mainittua ja kiinnostavaa teemaa, kirjoittamisen hitautta. Hän kirjoittaa asiasta käyttäen omaperäistä ilmaisua. Hänen mukaan kirjoittamisen lomassa tuijottaminen on tärkeää. Ollessaan yksin työtilassa hän voi vain tuijotella, eikä tarvitse esittää touhukkaampaa, kuin oikeasti on. Tähän touhukkuuteen hän kuitenkin sortuu toisinaan, jos ympärillä on ihmisiä. Tästä seurauksena on ajattelun epäjohdonmukaisuutta ja huonompaa tekstiä.

Tuijotteluun liittyy myös se, että tekstityöläisen kirjoittaminen etenee pyrähdyksittäin. Osa ajasta menee seinän tuijotteluun, eli ajatteluun ja tämän jälkeen voi kirjoittaa useamman minuutin yhtäjaksoisesti. Tuijotellessa ajatus kirkastuu, löytyy asioiden tekstitaso.

Sitten teksti on luettava läpi vielä kymmeniä kertoja, jolloin muokkautuu tekstin rytmi. Rytmissä kyse on hengityksestä, siitä samasta asiasta, mitä puhuminen on. Loistavassa tekstissä yhdistyvät hioutunut ajatus ja sopiva rytmi. Joskus jonkun puhe voi olla erinomaista, mutta pitkä ja loistavasti kerrottu tarina ei voi luonteensa vuoksi koskaan kuitenkaan saavuttaa samanlaista tarkkuutta kuin hyvin kirjoitettu teksti. Tässä piilee myös syy siihen, miksi niin paljon nautin lukemisesta.

Teksti ja kuva: Miia Männikkö

Internet, tämä ihmemaa, johon kuka tahansa voi kirjoittaa mitä vain, joko omalla nimellään tai anonyyminä. Vai voiko? Saako verkkoon kirjoittaa – ja kommentoida ihan mitä vain ja miten vain?

Verkkoon kirjoittava nimittäin törmää mitä ihmeellisempään kommentointiin, siinä ei liene kenellekään uutta. Vähänkään herkempiin aiheisiin tarttuneet ovat jo pitkään saaneet tuta, jos kirjoituksen aihepiiri tai käsittelytapa ei sovi yleiseen normiin.

Hämmentäviä kirjoituksia ja hämmentävää kommentointia tapahtuu päivittäin. Viimeksi kohahti vähän isommin, kun bloggaaja Emmi Nuorgam julkaisi netissä artikkelin, jossa hän kritisoi mainosten sukupuolirooleja. Seurauksena oli pitkä liuta uhkausviestejä ja huorittelua – ja luultavasti aimo annos pahaa mieltä. Nuorgam ei tästä lannistunut, vaan päätti julkaista saamansa uhkausviestit. Outoa kirjoittelua ja jopa uhkauksia, vihapuhetta, riittää verkossa sen verran, että Hesarikin tarttui aiheeseen.

Verkkolehti Lily.fi:ssä on pohdittu samaa kuukauden alusta. Lily.fi:n #verkkorauhaa-kampanjan tarkoituksena on vaatimattomasti pysäyttää naisiin kohdistuva verkkoviha. Tavoite on hieno, ja sen soisi laajentuvan pienen piirin blogiyhteisöstä vähän laajemmallekin.

Sananvapaus on hieno juttu, mutta verkkokirjoittamiseen saisivat päteä ihan samat säännöt kuin mihin tahansa muuhunkin normaaliin kanssakäymiseen ja kirjoittamiseen.

Mitä mieltä te olette? Mitä verkkoon saa kirjoittaa? Entä miten täällä saa komentoida?

Olet sitten varovainen vasta-alkaja tai intohimoinen tviittaaja, löydät verkosta lukuisia Twitter-vinkkejä. Twitter-kielestä puhutaan harvemmin. Onko twitter-suomella kielioppia, ja mitä sellaisella ylipäätään tekisi?

Kielenviilaajat voi toivottaa Twitteristä joko sinne alimpaan tai niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. 140 merkkiin voi olla vaikea mahduttaa välimerkkejä. Ja siis pliide, onko pakko käyttää isoja kirjaimia, kun se on niiiin hidasta.

Kumpi on tärkeämpää: kieli vai sisältö?

Voiko kieltä ja sisältöä erottaa toisistaan, edes somessa? Ei voi, jos haluaa tulla ymmärretyksi. Itseltäni jää sisällöltään ehkä hyvinkin tärkeä tviitti lukematta, jos siinä ei ole yhden yhtä välimerkkiä tai isoa kirjainta. Ei siksi, että olisin ylimielinen nipo, vaan siksi, että ilman välimerkkejä on vaikea erottaa lauseita toisistaan ja tajuta lukemaansa.

Yhdys sanoistakin saattaisi muutaman sanasen sanoa, jos olisi uhka rohkea. Mutta koska yhdyssanoista puhuminen verkossa olisi suorastaan tyhmän uhkarohkeaa, jätän sen tekemättä ihan itsesuojelun nimissä.

Laittakaa kielellä koreasti!

Kielestä kannattaa puhua myös huomioarvon vuoksi. Hyvä kieli ei yksinään takaa menestyksekästä Twitter-uraa, mutta auttaa kyllä paljon. Kuten missä tahansa kirjoittamisen lajissa, myös Twitterissä kielellisesti taitavat tulevat paremmin kuulluiksi.

Joskus kielellisesti taitava ymmärretään väärin. Toisille se on sama kuin tylsä yleiskielen taitaja, joka noudattaa sääntöjä ja tekee pilkkujen kanssa, kuten vanha sanonta kertoo, suorastaan sopimattomia.

Kielen kanssa on niin, että kun osaa säännöt, niitä voi kiusallaan rikkoa. Kielellisesti taitavat ne vasta ranttaliksi pistävätkin:

• maustavat yleiskieltä slangilla tai murteella
• naputtelevat kuvaavia verbejä
• valitsevat värikkäitä substantiiveja ja adjektiiveja
• leikittelevät lauserakenteilla
• antavat oman äänensä raikua.

Ja ihan totta: Jostain syystä kirosana ääneen sanottuna kuulostaa paremmalta kuin kirjoitettuna. Täytyy olla tosi taitava, että saa kirosanan näyttämään tviitissä osuvalta. Vaikka itse saatan ääneen lasketella kuin mettiläinen, tviiteissä jätän väliin.

Kirjoitelkaa toki yhä sellaisia tviittejä kuin haluatte. En vieläkään lähetä teille yksityisviestejä, joissa moitin yhdyssanojanne. Jos joudun jättämään tilanpuutteen takia omista tviiteistäni välimerkit pois, lupaan ainakin moittia itseäni.

Apua kielioppiahdistukseen löydätte Kotimaisten kielten keskuksesta www.kotus.fi ja www.twitter.com/Kotus_tiedotus

www.twitter.com/sadutus

Kirjoittaja tuottaa työkseen viestintää, ja tuuppaa sitä mahdollisimman monesta mediasta ulos.

Ps. Jos jossain bongaatte twitter-kielen kurssin, jota vetävät erinomaiset http://www.twitter.com/minnapyhalahti ja http://www.twitter.com/niemenlaura, osallistukaa.

TYÖNHAUN TULEVAISUUDEN TUULET
Unta, unelmaa vai tulevaisuudessa totta?

Klikkaus mobiililaitteesta ja työnvälitystoimiston rekrytointikonsultti on tietoinen kiinnostuksestasi avointa paikkaa kohtaan. Seuraavassa hetkessä saat arvion, kuinka sopivana sinua pidetään tehtävään ja millä todennäköisyydellä matkasi jatkuu hakuprosessissa. Koska työvoimapula on suuri, sopivuusprosenttisi ollessa 60 % tai enemmän saat kutsun arviointiosioon. Ajan kuvaan sopivasti voit suorittaa testit kotona. Kokeen teko on helppoa, nopeaa ja hauskaa prosessin pelillistämisten ansiosta. Ensimmäisessä osiossa teet itsearvioinnin vastaamalla lähetettyihin monivalintakysymyksiin. Toisessa vaiheessa tietokoneen näyttöruudulle ilmestyy virtuaalirekrytointikonsultti, joka kysyy sinulta muutaman kysymyksen. Tässä kohdassa testataan verbaalista viestintää ja pääset näyttämään puhelahjasi. Viimeisessä osuudessa sinulle lähtee avoinna olevaan tehtävään liittyvä työtesti. Alle tunnissa kaikki on valmista ja hakuprosessi suoritettu. Nyt vain muutaman päivän odotus, että kaikki tehtävästä kiinnostuneet on kartoitettu. Työnantaja saa tarkan raportin tehtävään sopivammasta, eikä kaipaakaan lisää ehdokkaita, sillä luottaa sovelluksen tulokseen ja tietää valitun olevan napakymppi.

Youssef Oudrhiri ja Barona rekrytointikonsultti kirjoittavat kuvassa työsopimuksen perinteisellä tavalla. Enenevissä määrin sopimukset jo nyt saavat kuittauksen pankkitunnuksin sähköisissä järjestelmissä kuten esim. Signom.

Verkkoviestintä toimii datapankkina

Täydellinen osuma ei perustu pelkkään hakijasta saatuun tietoon. Kone on prosessoinut myös työntekijää hakevan yrityksen. Työpaikan ja sen työntekijöiden verkkoviestinnän perusteella on tuotettu analyysi, jossa tiedetään tarkasti työtehtävän vaatima osaamistaso, yrityksen vaateet sekä tiimin heikkoudet ja vahvuudet. Uusi rekrytointi sujahtaa tarpeeseen niin työn suorittajana kuin tiimiä täydentävänä voimavarana.

Edellisen kuvauksen ajankohtaan kun lisätään vielä 10 vuotta, hakijan klikkaus mobiililaitteesta tulee sekin turhaksi. Kone tunnistaa yrityksen tarpeet, löytää verkosta sopivan tekijän ja ilmoittaa siitä palkkaavalle. Ehkäpä jopa ennen kuin yritys on tunnistanut tarpeen ja työntekijä oman mielenkiintonsa uutta tehtävää kohtaan. Automaation ihanuus.

Tieteisfiktiotako?

Tulevaisuudentutkija Ilkka Halava sanoi vuosi sitten Reilusti kohti tulevaisuuden työelämää -seminaarissa, että kaikki mitä 10 vuotta sitten puhuttiin science fictionin nimen alla, on nyt toteutumassa, ja vahvisti  väitettään muistuttamalla jo olemassa olevista kuskittomista autoista. Tulevaisuuden työnhakuprosessi pohjaa myös teknologiaan ja nauttii digitalisoitumisen tuottamasta tiedosta. Kaikki verkossa liikkuva tieto pystytään työstämään mitattavaan muotoon ja siirtämään serverille jatkoprosessoitavaksi.

Internet on imenyt käyttäjistään tietoa jo vuosikymmenet ja sosiaalisen median buumi lisäsi informaation määrää. Verkkokäyttäytymisemme jalanjäljet piirtyvä pyydettäessä luonneanalyysiin. Hyvä esimerkki tulevasta on Crystalknows-sovellus. Ohjelma analysoi verkosta löytyvän tiedon, kaiken mitä olet jakanut ja mitä sinusta on jaettu ja työstää sen ”työminä”-analyysiksi. Tiedustelevalle se kertoo, minkälainen olet vuorovaikutustilanteissa ja miten sinua tulisi lähestyä.  Mielenkiintoinen uutuus on kaikkien käytettävissä ja ehkäpä juuri siksi myös hyvä muistutus kuinka läpinäkyvää olemisemme verkossa on.

Mikään ei muutu ja kaikki muuttuu

Yllä oleva kuvaus tulevaisuuden rekrytointiprosessista ei suuresti poikkea henkilöstöpalveluyritysten rekrytoinnin ammattilaisten työstä tänään. Ihmisprosessorilla tehtävään soveltuvien hakijoiden analysointiin, haastatteluihin ja asiakasyrityksen tarpeiden kartoitukseen menee toki hiukan kauemmin, mutta periaatteet ovat samat.  Poikkeaman tulevaisuuden kuvaukseen tekee myös Suomen lainsäädäntö, joka yksityisyyden suojaan vedoten kieltää verkosta saatavan tiedon käytön palkkaamispäätöksen perusteena työelämäpainotteista verkkoyhteisöpalvelua LinkedIniä lukuun ottamatta.

Työtä ei saa se pätevin tai osaavin, sen saa se ”puuttuva pala”. Hyvä tyyppi, jossa yhdistyvät motivaatio, into, riittävä osaaminen ja kehityskelpoisuus. Tulevaisuuden työelämässä pärjää parhaiten tulevasta innostunut muutosvastarinnaton työntekijä, jolla on epävarmuuden sietokykyä ja roppakaupalla myönteistä asennetta.

Niin tai näin. Tällainen näkymä humahti valloilleen rekrytoinnin kristallipallosta. Kymmenen vuoden päästä ”palataan tulevaisuuteen” ja kurkistetaan menikö nappiin. Ja sinä, verkkoeläjä, nyt googlaamaan miten näyttäydyt netissä ja kysymään mitä Crystal sinusta tietää!

Artikkeli julkaistu myös KUOHUssa (4/2015), Arabianrannan, Toukolan ja Vanhankaupungin neljä kertaa vuodessa ilmestyvässä kaupunginosa- ja kulttuurilehdessä, jota tehdään kunnianhimoisesti, täysin vapaaehtoisvoimin ja suurella riemulla Lehtiluukku.fi/KUOHU_4_2015

 Lisäksi tarina löytyy bloggarin omalta Testikuskit.fi-kotisivulta I rest my case -työelämää blogista Testikuskit.fi/blogit/I-rest-my-case-tyoelamaa

Krista Pulkkinen
Kirjoittaja on Baronan rekrytointikonsultti, joka seuraa suurella mielenkiinnolla työelämän muuttumista ja nauttii verkkoviestinnän uusista tuulista ja kirjoittamisen palosta. 

Kuvat: Soili Pentikäinen

Runotytöt. Liian tunteelliset nörttipojat. Keski-ikäistyvät kotiäidit sisustuskriiseissään. Innokkaat eläkeläisrouvat, jotka eivät mahtuneet mukaan sille kansalaisopiston ainoalle huovutuskurssille. Äikänopet marimekkotunikoissaan. Ja tietysti ne iänikuiset toimittajat, jotka aina tietävät kaikesta kaiken.

Opetin juuri puoli vuotta luovaa kirjoittamista pitkäaikaistyöttömille nuorille. Kun kurssin aluksi kysyin, kuinka moni rakastaa kirjoittamista, yksi oppilas nosti kätensä. Kun kysyin, kuinka moni vihaa kirjoittamista, käsiä nousi ylös 19. Lähtötilanne oli kutkuttavan rehellinen. ”Kirjoittamista, ja vielä vittu luovaa”, eräs oppilaistani huokaisi.

Minkälaiset ihmiset harrastavat tai eivät harrasta kirjoittamista? Monien suhdetta kirjoittamiseen varjostaa häpeä, pelko ja lamauttavat koulukokemukset. On punakynän pelkoa, tyhjän paperin pelkoa, kieliopin pelkoa ja epäonnistumisen pelkoa. Pelkoa siitä, että kun on mahdollisuus sanoa jotain tärkeää, mitään sanottavaa ei olekaan. Mitä jos paperille pääsekin oksennus. Tai pieru.

Kun kirjoittamista opettaa ryhmälle, jota ei kiinnosta, on pakko itse skarpata. Jostain on kaivettava esiin ne keinot, jotka toimivat. Ja samalla sitä tulee väkisin ajatelleeksi, että ehkä kirjoittamisen opettamisen tavat kaipaisivat pientä päivitystä ihan yleisestikin ottaen.

Koska onhan sen niin, että teknologian kehittyminen on muuttanut radikaalisti tekstin tuottamisen tapoja ja ympäristöjä. Nykyään tekstejä tuotetaan yhä enemmän esimerkiksi erilaisissa digitaalisissa ympäristöissä ja yhteisöissä, multimodaalisesti, sosiaalisesti ja entistä kontekstitietoisemmin. Uudet mediaympäristöt muuttavat sekä kirjoittamisen käsitettä että käytänteitä. Ja lukutaidon ohella kirjoitustaito luo kuitenkin pohjan koulutukselle, kommunikaatiolle ja kansalaisuudelle. Se voidaan nähdä yhteiskunnallisen hahmottamisen, osallistumisen ja oikeudenmukaisuuden työkaluna. Kunnollinen monipuolinen kirjoitustaito ei voi olla vain pienelle eliitille varattu etuoikeus.

Luovan kirjoittamisen kurssillani tehtiin siis tekstinaamioita, Google-runoja ja digitarinoita. Katsottiin leffoja ja käännettiin räppilyriikoita. Välillä käytettiin videokameraa kynänä ja käsikirjoitettiin sketsejä katuliiduilla. Tuotettiin tekstiä yhdessä ja erikseen, kerrottiin tarinoita WhatsAppilla, Instagramilla ja Tagul-sanapilvillä.

Onneksi on internet ja some. Siellä sitä voi päästellä menemään, eikä kukaan ikinä saa tietää. Monipelkoiselle kirjoittamisen opiskelijalle verkko voi parhaimmillaan tarjota roolin lumoavan teatterin näyttämöllä: On pettämätön rooliasu, erikoisefektejä ja taikaa. Ja se loputon kuiskaajien verkosto.

Eikä äitikään kyllä ikinä arvaa, että se olin minä, jos laitan nimimerkiksi sihteerihuora.

Työttömien nuorten tekstejä voi lukea luovan kirjoittamisen kurssin blogista osoitteesta: aanessa2015.blogspot.fi

Lähteet

• Andrews, R. & Smith, A. 2011. Developing Writers. Teaching and learning in the digital age. Maidenhead, Berkshire: Open University Press.
• Hankala, M., Harjunen, E., Kauppinen, M., Kulju, P., Pentikäinen, J. & Routarinne, S. 2015. Tutkimuksesta tukea kirjoittamisen opettamiseen. Kokoelmassa E. Harjunen (toim.) Tekstit puntarissa. Ajatuksia äidinkielen ja kirjallisuuden oppimistuloksista perusopetuksen päättöarvioinnissa 2014 ja 2010. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, 73–84.
• Kallionpää, O. 2014. Mitä on uusi kirjoittaminen? Uusien mediakirjoitustaitojen merkitys. Media ja viestintä 37: 4.
• Kupiainen, R. & Sintonen, S. 2009. Medialukutaidot, osallisuus ja mediakasvatus. Helsinki: Palmedia/Gaudeamus.
• Wysocki, A. 2008. Seeing the Screen: Research Into Visual and Digital Writing Practices. Teoksessa Bazerman, C. (toim.). Handbook of Research on Writing. History, Society, School, Individual, Text. New York & London: Lawrence Erlbaum Associates, 599–611.

”En halua olla koukussa edes koukkuun”

Blogikirjoitusten kirjoittaminen on minusta helppoa ja hauskaa, ja oikeastaan ainoa tietokirjoittamisen laji, josta vilpittömästi pidän. Voi kirjoittaa melkein mistä vain, jos ei vain syyllisty kunnianloukkauksiin eikä loukkaa kenenkään tekijänoikeuksia.

Blogikirjoituksen voi itse julkistaa netissä ja se saa toivottavasti joitakin lukijoita tai kommentteja. Mahdolliset lähteensä voi ilmoittaa linkein eikä tarvitse tehdä lähdeluetteloita. Omassa blogissani  voin olla  vähän villi ja vapaa.

Blogit voidaan jaotella karkeasti asiantuntijablogeihin, teemablogeihin ja henkilökohtaisiin blogeihin (Svinhufvud 2013, 202-203).  Minun tuleva blogini on sekoitus näitä kaikkia, jonkinlainen sikinsokinblogi. Olen tutustunut hyvin aiheeseeni ja tiedän siitä paljon, joten olen ”asiantuntija”, vaikka minulla ei tämän alan koulutusta olekaan.  Blogissani tulee olemaan myös selvä teema.  Blogini tulee olemaan myös henkilökohtainen, koska minä olen elänyt asian kanssa koko elämäni ja se on muovannut minusta sen,  mikä nyt olen.   Asiaa minulla riittää ja toivottavasti muutama lukijakin, sillä aihe on ollut viime aikoina paljon julkisuudessa. Lisäksi aiheen ympärille on muodostunut aktiivinen netissä toimiva ryhmä, jolta saatan saada mainostusapua.

Blogikirjoituksessa aion esiintyä nimimerkillä  ainakin aluksi. Haluan ensin katsoa, saanko lukijoita ja tuleeko  palautetta. Tiedän, että on ehkä reilumpaa käyttää omaa nimeä (Jalkanen & Pudas, 2013, 46-48),  mutta olen villin ja vapaan lisäksi myös varovainen. Enkä aio  ”vilautella” kuin tämän kerran  vähän verkkoa.

KIRJALLISUUS:

Jalkanen,K. & Pudas, H. 2013. Rivien välissä. Kirjablogikirja. Helsinki:BTJ Finland Oy

Svinhufvud, K. 2013. Verkkoon kirjoittaminen. Teoksessa Tieteen yleistajuistaminen.